Kylmän sodan alku, jännitteet ja suhteiden sulaminen

Toisen maailmansodan aikana Yhdistynyt kuningaskunta, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto solmivat merkittävän sotilasliiton, joka esti menestyksekkäästi Hitlerin Euroopan valloituksen. Näiden maiden kansat ja hallitukset sekä miehitettyjen maiden vastarintaliikkeet odottivat valoisampaa tulevaisuutta toivoen, että tämä liitto julmaa natsihallintoa vastaan voisi merkitä rauhan ja yhteistyön aikakautta.

Lyhyen kahden vuoden kuluessa sodan päättymisestä tämä yhteistyö kuitenkin purkautui keskinäiseksi epäluottamukseksi ja diplomaattisten neuvottelujen katkeamiseksi. Tässä artikkelissa tarkastellaan kylmän sodan syntyä ja analysoidaan sen taustalla olevia syitä ja keskeisiä tapahtumia vuosina 1945-1947.

Varhainen vihamielisyys

Demokraattisten kapitalististen järjestelmien ja Neuvostoliiton kommunistihallinnon välisen vihamielisyyden juuret voidaan jäljittää marraskuun 1917 bolševikkivallankumouksen jälkeiseen aikaan. Bolshevikit julistivat Vladimir Leninin johdolla aikovansa sytyttää kommunistisen maailmanvallankumouksen, jonka tavoitteena oli purkaa kapitalismi, imperialismi ja luokkapohjaiset yhteiskunnat. Tämä ilmoitus yhdistettynä siihen, että bolsevikit kaappasivat kapitalistisen omaisuuden, kieltäytyivät maksamasta kertynyttä velkaa ja vetäytyivät liittoutuneiden liittoutumasta ensimmäisen maailmansodan aikana, herätti hälytyksen ja petoksen länsivaltojen keskuudessa.

Koska länsivallat kokivat bolshevikkien suunnitelmat suorana uhkana omille taloudellisille ja yhteiskunnallisille järjestelmilleen, ne tunsivat itsensä petetyiksi yhteisessä taistelussaan Saksan imperialismia vastaan. Saksan antauduttua marraskuussa 1918 Entente-maat antoivat taloudellista apua ja lähettivät pieniä sotilasjoukkoja tukemaan vastavallankumouksellisia armeijoita, jotka taistelivat bolshevikkihallintoa vastaan. Samaan aikaan bolsevikit kehottivat länsimaissa olevia kannattajiaan eroamaan sosialististen puolueiden Toisesta Internationaalista ja liittymään vasta perustettuun kommunististen puolueiden Kolmanteen Internationaaliin ja sitoutumaan Moskovan johtoon.

Yhteistyö sota-aikana

Toisen maailmansodan aikana kärjistyneiden jännitteiden keskellä muodostui epätodennäköinen liitto Yhdistyneen kuningaskunnan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välille. Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 aina natsi-Saksan lopulliseen tappioon toukokuussa 1945 nämä kansakunnat tekivät lojaalia ja tehokasta yhteistyötä ja estivät Hitleriä valloittamasta Eurooppaa. Maanpaossa olevat hallitukset ja vastarintaliikkeet akselivaltion miehittämissä maissa, kuten Ranskassa, Puolassa, Alankomaissa, Tanskassa ja Norjassa, olivat yhtä mieltä siitä, että tämä sodanaikainen liittouma loisi perustan rauhanomaiselle ja yhteistyöhön perustuvalle tulevaisuudelle läntisten demokratioiden ja Neuvostoliiton välillä.

Sotilaallisen voiton synnyttämästä optimismista huolimatta yhteistyö väheni nopeasti ja sodan jälkeisinä vuosina syntyi läpitunkeva keskinäinen epäluottamus. Kaksi merkittävää tekijää vaikutti osaltaan siihen, että sodanaikainen liittouma muuttui kylmäksi sodaksi: sotaa käyvien voimien uupuminen vuosien konfliktin jälkeen ja atomipommin käyttöönotto. Hiroshiman ja Nagasakin atomipommitusten tuhoisa vaikutus elokuussa 1945 ei ainoastaan korostanut Neuvostoliiton ja lännen välisen sodan tuhoisaa potentiaalia vaan toimi myös voimakkaana pelotteena avointa sodankäyntiä vastaan.

Ydinvoiman pelote

Vuonna 1949 neuvostoliittolaiset testasivat onnistuneesti ensimmäistä atomipommiaan, mikä vahvisti käsitystä siitä, että Neuvostoliiton ja länsimaiden välinen sota voisi mahdollisesti tuhota elämän maapallolla. Tämä synkkä näkymä hillitsi pakottavasti kahden suurvallan välisiä avoimia vihollisuuksia. Sen sijaan ne kävivät taloudellista ja ideologista sotaa, ylläpitivät vastakkaisia sotilasliittoja (Nato ja Varsovan liitto) ja käyttivät huomattavia resursseja vakoiluun. Maailma ajautui pitkittyneeseen kylmään sotaan, jota leimasivat ideologiset vastakkainasettelut ja sotilaalliset pattitilanteet, mutta joka aina pysähtyi suoran aseellisen konfliktin tielle.

1980-luvun lopulla tapahtui merkittävä muutos, kun Neuvostoliiton diktatuurin sisäinen pehmeneminen, Mihail Gorbatshovin aseistariisuntaehdotus ja Ronald Reaganin halukkuus osallistua tällaisiin ehdotuksiin loivat yhteistyön ilmapiirin. Nämä tekijät johtivat kylmän sodan asteittaiseen sulamiseen ja korvasivat jäisen vihamielisyyden, joka oli määrittänyt lännen ja Neuvostoliiton suhdetta neljän vuosikymmenen ajan.

Sodan jälkeiset vuodet

Jotta voitaisiin ymmärtää nopea siirtyminen sota-ajan yhteistyöstä rauhanajan vihamielisyyteen, on ratkaisevan tärkeää tarkastella sekä pitkän aikavälin perimmäisiä syitä että yksittäisiä tapahtumia vuosina 1945-1947. Vaikka ensimmäisessä kappaleessa korostettiin vuosien 1941-1945 sotilaskoalition herättämiä toiveita, on tärkeää tunnustaa, että demokraattiset kapitalistiset järjestelmät ja Neuvostoliiton kommunistinen hallinto olivat olleet keskinäisessä vihamielisyydessä vuoden 1917 bolshevikkivallankumouksesta lähtien. Saksan uudelleenvarustelun ja natsien hyökkäyksen aiheuttama uhka varjosti hetkellisesti kylmää sotaa vuosina 1917-1936.

Kylmä sota syntyi historiallisten epäkohtien, ideologisten ristiriitojen ja geopoliittisen dynamiikan monimutkaisena vuorovaikutuksena. Bolshevikkivallankumouksen aikana kylvetty vihamielisyyden siemen ja sitä seuranneet vastavallankumoukselliset vastatoimet loivat pohjan länsivaltojen ja Neuvostoliiton väliselle pitkälle jännityskaudelle. Sodanjälkeisen yhteistyön alkuperäisestä lupauksesta huolimatta sotaa käyvien suurvaltojen uupuminen ja ydinaseiden tulo syvensivät tätä eripuraa entisestään. Neuvostoliiton sisäisten muutosten ja Gorbatshovin ja Reaganin kaltaisten johtajien halukkuuden jatkaa aseistariisuntaa myötä kylmä sota kuitenkin väistyi lopulta uuden yhteistyön ja parempien suhteiden aikakauden tieltä.